Kuinka tapaat puhua lapsellesi aamuisin, kun hän ilmestyy keittiöön tukka ihanasti pörröllään, unihiekkaa vielä silmissään? Entä kuinka puhut kumppanillesi, kun huomaat hänen taas kerran jättääneen sanomalehden levälleen keittiön pöydälle sivun reuna voirasiassa uiden? Näihin kysymyksiin luultavasti löydät vastauksen aika nopsaan. Entä jos kysynkin, kuinka sinulla on tapana puhua itsellesi? Tavoitatko sanavalintojasi, äänesi sävyä ja puheesi sointia?
Kaikki me puhumme myös itsellemme, huomaamattamme. Toiset jopa ääneen, useimmat kuitenkin vain hiljaa mielessään. Sisäisellä puheella on paljon valtaa. Jos sisäinen puheemme on tsemppaavaa ja myönteistä, voimme paremmin. Jos se on kielteistä ja latistavaa, mielikin on matalalla. Jokainen varmasti joskus lankeaa kielteiseen sisäiseen puheeseen – mutta sitä voi oppia tunnistamaan ja haastamaan itsessään.Sisäisessä puhessa kuuluu usein meille merkityksellisten toisten ääniä, jopa vuosikymmenten takaa. Joku tunnistaa, että edelleen sisällä ”puhuu” se ankara isä, arvosteleva äiti tai vaativa opettaja. Meillä on kuitenkin tässä hetkessä avaimet sisäisen puheen muuttamiseen. Se mahdollistuu kuuntelemalla omaa sisäistä ääntä, tutkimalla ja haastamalla sitä.
Sisäiseen puheeseen ei ole välttämättä kovin helppoa päästä kiinni. Se on usein sähkösanomankaltaista. Jo yhteen lauseeseen voi kätkeytyä joukko merkityksiä. Jos yhteys itseemme on syystä tai toisesta heikko, psykoterapia voi olla yksi keino vahvistaa tätä yhteyttä ja kykyä kuunnella omaa sisäistä ääntä. Myös säännöllinen tietoisuustaitoharjoittelu vahvistaa yhteyttä itseen. Olennaista on kyetä pysähtymään, hiljentämään tahtia, kääntämään välillä huomio sisäänpäin.
Edmund J. Bourne jakaa kielteisen sisäisen puheen neljään tyyppiin. Tyyppien vaikutusvalta eri ihmisten sisäisessä puheessa vaihtelee. Kriitikko haukkuu sinut pystyyn kaikesta siitä, minkä olisit voinut tehdä paremmin. Se etsii kaikkia niitä virheitä ja vajavaisuuksia, joita vain tekemisistäsi voi löytyä. Jos kirjoitit hyvän esseen mutta yksi kappale jäi kömpelöksi, huomio kiinnittyy vain siihen. Täydellisyyden tavoittelija vaatii aina parempia suorituksia. Mikään ei riitä sille. Koti voisi olla aina siistimpi, ruoka paremmin haudutettua, vatsa litteämpi, työtulos parempi…Jos sisäisessä puheessa kuuluu paljon täydellisyyden tavoittelija, ihminen on vaarassa väsyttää itsensä pyrkimällä koko ajan parempaan. Huolestuja varautuu koko ajan johonkin. Jotakin voi tapahtua, jokin voi mennä pieleen. Huolestuja pelkää – ja useimmiten pahinta. Hän on enemmän tai vähemmän taistele tai pakene -reaktion vallassa koko ajan. Uhri on voimaton ja usein toivoton. Asiat vain tapahtuvat. Mitään ei ole tehtävissä. Tunnelin päässä ei ole valoa.
Vai onko? Juuri tällaisia vastakysymyksiä on hyvä oppia itseltään kysymään, käymään sisäisiä keskusteluja, jopa väittelyitä. Kestääkö puheemme puolueetonta tarkastelua? Kun pysähdymme tutkimaan puhettamme, usein huomaamme, että kielteisillä toteamuksillamme on aika vähän tekemistä tosiasioiden kanssa.
Voit kyseenalaistaa sisäistä puhettasi vaikkapa seuraavia kysymyksiä apuna käyttäen:
– Millä voin todentaa tämän toteamukseni?
– Pitääkö toteamus aina paikkansa?
– Olenko aina tästä asiasta samaa mieltä?
– Mitä paras ystäväni kommentoisi toteamukseeni?
– Mitä itse toteaisin hyvin nukutun yön jälkeen?
– Mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua?
– Mikä siinä olisi niin pahaa, etten siitä selviäisi?
– Miten todennäköistä on, että tuo asia tapahtuisi?
Tavoitteena on oppia herättelemään itsessään myönteisiä ajatuksia, jotka heikentävät ja mitätöivät kielteistä sisäistä puhetta. Puhu itsellesi niin kuin puhut lapsellesi tai ystävällesi silloin, kun haluat rohkaista. Kun kielteisyys riipaisee syvältä, voit vaikka kuvitella itsesi seisomassa vierelläsi hetken aikaa. Mitä juuri nyt sanoisit itsellesi? Kuinka tukisit? Miten juuri tässä hetkessä olisit itsesi rinnalla? 