Ruoka on välittämisen keino

DSCI0058Ruoka on emotionaalisesti latautunut asia. Ruokaan liittyy omia tunteitamme, kokemuksiamme ja muistojamme, joista varhaisimmat nousevat varhaislapsuudesta asti. Olemmeko tulleet vauvana syötetyksi rakkaudella hoivaten?
Tämän kokemuksen varassa alkaa rakentua paitsi lapsen suhde hoitajaan myös ravintoon ja ruokaan. Onko hoitaja läsnä syöttämisen aikana? Tavoittaako lapsi hänet katseellaan? Onko katse lämmin ja rakastava? Tuleeko ruoka silloin, kun vauvan on nälkä? Onko vauva turvassa syöttämisen aikana? Ruoka on paljon paljon enemmän kuin pelkkää ravintoa.
Nykyisen kuulee usein pohdittavan sitä, miksi ihmiset syövät kuten syövät (usein siis epäterveellisesti). Selityksiä on olemassa monenlaisia mutta raapaisevatko ne kuitenkin vain pintaa? Voisiko syitä etsiä syvemmältä ihmisen suhteesta ruokaan?
Tällöin on hyvä pohtia myös oman lapsuuden kodin ruokakäytäntöjä. Sainko riittävästi ja tarpeideni mukaan ruokaa kasvuiässä? Liittyikö ruokaan kilpailua? Millaisia viestejä sain ruoan ja painon suhteen? Käytettiinkö ruokaa ehkä lohtuna, tunteiden käsittelykeinona, välittämisen osoittamiskeinona tai rakkauden korvikkeena? Tätä omaa taustaani vasten, mitä kaikkea ruoka minulle merkitsee? Ruokaan liittyvien merkitysten ymmärtäminen on hyvän painonhallinnan lähtökohta.
Omat ruokaan liittyvät merkityksemme ja omintakeisuutemme vaikuttavat siihen, millaiseksi lastemme suhde ruokaan muodostuu. Jos suhteemme ruokaan on ahdistunut tai muutoin ongelmallinen, lapsenkin on vaikeampi muodostaa myönteistä suhdetta ruokaan. Kuinka oma taustani ehkä vaikuttaa siihen, miten kohtaan omien lasteni kanssa ruokailuun liittyviä haasteita?
Aika ajoin on hyvä pohtia myös sitä, millaisia kokemuksia perheen ruokailuhetket lapsille ovat. Kuinka ne ehkä vaikuttavat lasten ruoalle antamiin merkityksiin? Ovatko ne yhteisesti jaettuja hetkiä, joissa on hyvä olla? Onko ruokailujen ilmapiiri vapautunut ja myönteinen vai stressaantunut ja kielteinen? Miten aikuisena esimerkiksi kestän sen vaiheen, kun lapsi opettelee syömään ja sotkee? Tai kieltäytyy syömästä, nousee ylös kesken ruokailun ja kaataa maidon pöydälle? Miten pysyn rauhallisena, määrätietoisena ja rajoja asettavana samanaikaisesti? Tai ylipäätään, onko ruoanlaitto perheessä pakkopullaa vai jotakin sellaista, johon kaikki ottavat innostuneesti osaa? Panostetaanko ruokailuihin vai suositaanko jatkuvasti einesruokia? Toisaalta välillä oikominen ruoanlaitossa on hyväksi – se vapauttaa perheen yhteistä aikaa muuhun merkitykselliseen tekemiseen. On kuitenkin hyvä pitää mielessä, että parhaimmillaan ruoka on hyvin syvälle menevä välittämisen keino.

 

Aineksia tähän blogiin olen ammentanut John Whitwellin seminaarista Ruoan emotionaalinen ja terapeuttinen merkitys. (Tampereella 14.–15.8.2014.)

Comments are closed.